Nyt alkoi kesä! Tällaista valoa ja lämpöä ei ole ollut sitten viime kesän. Lauantai ja sunnuntai kuluivat pihalla haravan ja leikkureiden kanssa. Pensaiden ja puiden parturointi oli kivaa. Jälkeä syntyi nopeasti. Juhannusruusu sai nöyrtyä pykkinarun edessä, jonka se oli alistanut piikkiseen valtaansa. Kuiva humala sai mennä teekatoksesta ja sireeni -parka pieneni puolella. Naksuttelin voimain tunnossa ja ihailin uutta valoisaa selkeyttä. Jälkien siivoaminen oli kyllä yhtä ikävää kuin keittiössä likaisten astioiden kerääminen kylläisenä. Vapuksi jää vielä autotallin takana oleva kuiva saniaisrivi ja rohtunut vatukko. Vaihtelua vappuun tuo peräkärryralli kaatopaikalle. Kesän haaste on mätä leikkimökki.
Filosofoin haravanvarteen nojaillen, miten puutarhasta saa helpon. Onneksi Timokin lukee mieluummin hyvän kirjan kuin hikoilee perennojen seurassa. Visioimme yhdessä, kuinka kaadamme marjapensaat ja muutamme kukkapenkin ruohikoksi. Meiltä kummaltakin puuttuu vihergeeni. Luulen että on heinänuhan syytä, etten ole koskaan voinut yhtyä vakuutteluihin, miten kaikki muu on turhaa paitsi puutarhanhoito. Lääkityksestä huolimatta tulen aina kupsutuksesta kipeäksi.
Naapurimmekin on kuullut siedätyshoidosta. Puutarhasilmääni siedätetään. Katselen joka päivä keittiön ikkunasta muki huulilla naapurin tursuavaa kompostia, jonka olen tuhannesti loitsunnut tontin toiseen päähän hiekkatien kainaloon. Miksi ruman kompostin pitää tönöttää suurella tontilla juuri siinä? Eniten minua suututtaa, että minua suututtaa. Että voin olla näin pikkumainen. Olen onnellinen, että olen näin onnellinen. Elämä on ihanaa, kun sitä häiritsee vain naapurin kukkurainen avokomposti!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti