Peltilehmällä Poriin ja junalla pääkaupunkiin

Vietimme viikonlopun Porissa Liisan ja Erkin luona vieraisilla. Sillä aikaa kun miehet seurasivat olympiakeihästä, Liisa, Voitto ja minä katsastimme rakennuskulttuuritalo Toivon ja Korsmanin talon. Entisöity Pikku Pietarin pihan serkku on rakennettu 1800-luvun alun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Aurinko paistoi, pelimannit vetelivät tiitulitaijaa ja kojuissa myytiin tarpeellista ja tarpeetonta. Moni sisustusratkaisu oli omasta lapsuudesta tuttu. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja mukavia. Söin emalivadista tuntemattoman mummon kanssa porkkanoita ja juttelin juuriharjan liotusvinkeistä. Kun keihäs oli heitetty, lähdimme miesten kanssa keskustaan.

Porissa vietettiin musisoivaa viikonloppua ja viinifestareita. Kuuntelimme hetken vanhoja juutalaisia lauluja kävelykadulle viritetyssä teltassa, jossa tuoksuivat hyvän ruuan ja punaviinin lämpimät aromit.

Katsastimme Reposaaren. Liisa oli loistava opas ja esitteli saaren asumuksia, jotka oli kaupunkimaisesti katujen varsilla. Rannassa oli rivi tämän kesän loma-asuntomessujen kohteita, joita ei voi sanoa mökeiksi. Yksi oli Eino Grönin, reposaaren oman pojan huvila, jossa kelpaa kyllä vaieta.

Kirjurinluodolla oli lintuja ja suuri leikkipuisto, jossa oli Voitolle liukumäki ja erilaisia kiikkuja. Kävelimme ja juttelimme vihreässä maisemassa joen äärellä. Kiitos Liisalle ja Erkille vieraanvaraisuudesta! Tavataan seuraavan kerran Hämeenlinnassa.

Timoon kipeästi sattuneista syistä liu´uimme torstaina Hesaan. Vettä satoi ja kyyristelimme saman sateenvarjon alla Kekkosvainaalle kylään Tamminiemeen. Valinta oli tyypillinen pitäs käydä muttei tule koskaan mentyä -kohde. Amos Andersson on joskus aikoinaan lahjoittanut Seurasaaren kupeessa olevan talon puistoineen Suomen presidenttien käyttöön. Jugendhuvila oli hieno ja kodikas. Sisällä oli paljon taidetta, iättömiä design-huonekaluja ja valtionpäämiesten antamia kammottavia lahjoja, kuten Honeckerin tuoma posliininen kynttelikkö. Poikkeuksen teki meksikolaisten lahjoittama hautalöytö terrakottakoira. Amerikkalaiset olivat tuoneet kellon ja seinäkartaston, jonka keskipisteenä oli USA. Kommunistiset valtiot oli ympäröity varoitusmerkein.

Kekkosten koti oli ihmisenkokoinen ja vaatimaton. Tutustuimme myös piharakennuksen kuuluisaan saunaosastoon. Siellä tuoksui vieläkin terva ja savu. Seinät oli mustaksi tervatuista hirsistä ja saunassa oli kertalämmitteinen Aito-kiuas. Hämärässä vilvoitteluhuoneessa oli lavitsat kuudelle. Lepikontorppamaista tyylikkyyttä. Silmään pisti takan kupeessa valkoinen rautavaaka. Urho kuulemma tarkkaili joka päivä painoaan. Toinen pienempi vaaka oli makuuhuoneessa.

Alkuillasta söimme Sallan seurassa kasvisruokaa intialaisessa ravintolassa. Salla oli juuri kotiutunut Irlannista kansainväliseltä arkkitehtiopiskelijoiden leiriltä. Kivaa oli selvästikin ollut sateista, telttamajoituksesta ja flunssasta huolimatta. Leirille oli osallistunut satoja tulevia arkkitehteja kaikista Euroopan maista.

Illan istuimme elokuvissa. Dennis Leen ohjaama Tulikärpäsiä puutarhassa oli hieno elokuva. Kannattaa käydä katsomassa. Se antoi ajatuksia ja elämyksiä ja herätti tunteita ja muistoja. Elokuvassa on onnellinen loppu (kerrankin!)ja bonuksena ihana Julia Roberts.

Perjantaina paistoi aurinko. Ratikoimme Arabiaan katsomaan Artekin alen huonekaluja. Emme tehneet kauppoja, mutta äänekäs rouva teki. Hän osti pöytälevyn, johon aikoi hakea Biltemasta teräsjalan, lan, lan, lan.

Kävimme Aalloilla Riihitiellä Munkkiniemessä. Olimme ainoat suomalaiset vieraat aikoihin. Tiedän kyllä miksi... arvaa! Nytkin muut olivat ties mistä, mutta ainakin Australiasta. Alvarin koti oli Kekkosten sukulainen: minimalistinen, selkeä, ajaton, askeettinen, mutta kodikas ja viihtyisä.

Ennen kuin nousimme junaan, kävimme katsomassa Lassin retkiaitassa, mitä emme osta. Timo oli saanut edellisenä päivänä collarin R-collectionista ja minä housut.

Täältä tullaan maailma!

Saatoin tänä aamuna tyttäreni lentokoneeseen. Sasilla oli edessä pitkä lento Dominikaanisen tasavallan pääkaupunkiin Santo Domingoon Pariisin ja Acapulcon kautta. Lento on benjihyppy vaihto-oppilaaksi ennestään tuntemattomaan maahan, kulttuuriin, perheeseen, kouluun.. kokonaiseen vuoden pituiseen elämään. Kumiköytenä on AFS, kansainvälisyyskasvatusjärjestö.

Mukaan sai ottaa kaksi parikymmenkiloista kollia. Ei ihan helppo tehtävä tytärelleni, jonka mottona on että tyylistä ei tingitä missään olosuhteissa. Mielikuvittelimme jäähyväisiä jo kotona kuivaharjoitteluna niin että hyvästely sujui lentokentällä sivistyneesti eikä meikki tuhraantunut. Eurooppalaisten ilmaan suikattavien poskisuukkojen ja halien vaihtaminen on nykyään helpompaa kuin esihistoriallisina aikoina ennen sähköpostia, tekstiviestejä, skypeä ja mesettämistä. Onnea matkaan ja kasva kokeneeksi!

Kun pääsin kotiin, söin suruuni kaikkea, mistä Sasi pitää. Sitten kiipesin yläkertaan kirjan kanssa ja hautauduin peittoon. Rankkasade ja ukkonen sopivat täydellisesti tunnelmaan.

Xiaolu Guo kertoo Pienessä punaisessa sanakirjassa rakastavaisille kiinalaisesta nuoresta naisesta, joka opiskelee Britanniassa englantia ja törmäilee kulttuuriin. Nainen tekee sanakirjan ristiriitaisia ajatuksia herättävistä sanoista ja kertoo elämästä vieraassa maassa tankero englannilla.

Yksinäisyys tulee joka päivä tiettyinä tunteina kuin vieras. Kuin ystävä jota ei koskaan odota, jonka seuraan ei edes halua, mutta silti se tulee ja rakastaa omaan tapaan. Kun aurinko jättää taivaan ja suunnaton pimeys nielaisee horisontin viimeisen punaisen nauhan, siitä hetkestä näen edessäni yksinäisyyden hahmon, joka saartaa ruumiini, yöni, uneni. (s. 162)

Laitan yksinäisyyden paikalle ikävän ja suljen silmät.

Mox Mäkelä ja esteettinen elämys

Amos alias Mox Mäkelä... rakkaalla koiralla on monta nimeä ja koska koira on rakas, kulttuurikoti huolehtii myös hännällisen jäsenensä kulttuurikasvatuksesta. Kuten tiedämme, kaikki kasvatus kannattaa aloittaa ajoissa. Oli siis jo korkea aika viedä karvainen ystävämme elämänsä ensimmäiselle taidekierrokselle. Ehkä jonkinlaisena pienen pienenä kannustavana tekijänä toimi Marjan ja Hannun vierailu. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päätimme antaa samalla aikuiskavatusta ja kattaa lenseään sunnuntaihin hämäläisen taidepläjäyksen.

Mars Verkatehtaalle ja Galleria Koneeseen. Tutustuimme Maija Kimasen ja Emmi Kalisen Roskisrakkautta -näyttelyyn. Mielenkiintoinen installaatio. Punaiset kumisaappaat jalassa ja moottorikypärä päässä lattialla selällään käsiä taivasta kohti ojenteleva torso irroitti ihmettelevät haukut. Pakko myöntää, että vielä tässä vaiheessa Mox Mäkelää kiinnosti taidelainaamon karkkikulho enemmän kuin teokset.

Seuraavaksi kumijalat kohti Valkeakoskea ja Visavuorta. Heti alkuun oli käydä nolosti. Taiteilijakodin pyörryttämä rouva halusi ostaa oppilaamme. Timo alkoi hieroa kauppoja, mutta nosti ahneuksissan hinnan niin korkeaksi, että rouva jäähtyi. Huutelin tyrmistyneenä vielä naisihmisen perään hurjia summia, että ostointo varmasti syväjäätyi. Mox-parka. Vain kuolleen ruumiini yli... älä pieni töpötilli pelkää!

Kyllä on kätevää ja käytännöllistä, kun on pieni koira. Karin paviljongissa lipunmyyjä ensin kielsi koirien sisäänpääsyn, mutta kun hän näki Moxin, kielto suli sanoiksi: -Ai tuollainen koira. Noin pieni ja suloinen. Tottakai se voi tulla.

Tutustuimme myös Emil Wickströmin taiteilijakotiin ja säälimme jokaisella ovella koiraa, jonka yli oli vedetty ruksit. Jeppe-rukka, kuinkahan sen taidekasvatuksen laita oli. Suomalaisten perikunnan talosta museon pihalle hölkötteli ruttunaamainen sähköpatterin korkuinen koira. Se oli ilmiselvä omatoimiopiskelija, mutta sen isäntä ei arvostanut taiteennälkää, vaan rynni perässä jyrkkää rinnettä ylös ja talutti karkulaisen selkäkahvasta kotiin.

Kurvasimme takaisin Hämeenlinnaan Voipaalan taidekeskuksen kautta. Mox Mäkelä oli tässä vaiheessa jo niin täynnä taidetta, että sitä läikkyi Voipaalan lattialle. Oli aika lähteä kotiin.

Kiitos Marja ja Hannu vierailusta ja osallistumisesta Moxin taidekasvatukseen. Tervetuloa uudestaan! Jatkamme siisteyskasvatuksen parissa...

Verhot Vilnasta

Kesäloma alkoi heinäkuun alussa eikä siinä nokka montaa päivää tuhissut, kun käänsimme auton pyörät kohti Unkaria. Ensin lautalla Tallinnaan ja samana päivänä vauhdikkaasti Via Balticaa ajellen Riikaan. Tie oli tuttu viime kesän löytöretkeltä. Riikan jälkeen maailma oli uusi ja ihmeellinen.

Seuraavaksi Puolaan. Tie kapeni ja kuoppaantui samassa tahdissa, kun liikenne kasvoi. Isot rekat ja hevoskärryt kulkivat samaa tietä pienten kylien ja suurten kaupunkien läpi. Ohitusteitä ei ollut. Pienissä kylissä kalteva tie pomppi siiamilaisten talorivien välistä, joita reunustivat ketkallaan jököttävät ukoilla, akoilla ja lapsilla lastatut penkit. Teitten varsilla myytiin meloneja, ja lapset olivat kattaneet asfaltille marjapurkkeja taskurahan toivossa. Vakuutuin, että elämässä on enemmän hyvää onnea kuin huonoa, kun puristin hikisillä käsillä turvavyön nauhaa nähdessäni kamikatse ohitukset. Sen täytyy olla niin, koska emme nähneet yhtään kolaria, jos sellaisena ei pidetä kuorma-auton lavalta tielle tippunutta kattopeltikuormaa ja puuhun poksauttanutta rekkaa.

Puolassa oli kaunis maaseutu. Ajelimme läpi Kieslowskin elokuvien ja tulimme yöllä Slovakian Presoviin. Otimme tuntumaa Tatravuoristoon sokkopimeässä. Emme olleet yksin liikkeellä. Muitakin kahjoja oli. Seurasimme edessä ylös ja alas kurvitellen kieppuvia punaisia tulikärpäsiä, joita en olisi uskonut takavaloiksi ellei Timo olisi todistanut väitettään ajamalla yhtä lujaa kuin edessä paahtanut hullu. Suuri pelko on sanaton. Sen opin. Paluumatkalla ylitimme vuoret päivällä, mutta näkyvyys ei ollut paljon parempi. Vettä vihmoi ja usva peitti maisemat.

Presovissa oli ystävällisiä ihmisiä, hyvä perhehotelli ja entisöity keskiaikainen keskusta, johon tutustuimme paremmin paluumatkalla. Slovakiasta oli jo lyhyt matka Unkariin ja tie suoraa ja leveää. Eksyimme Budapestin kehäteille ja kiersimme kieppiä jonkun tunnin ennen kuin pysähdyimme kysymään neuvoa moottoritien kaljakuppilan miehiltä. Kartan sai kuulemma tunkea sinne. Miesten ohjeilla syöksyimme tulta päin eli Budapestin keskustaan, jossa ei oltu kuultukaan, mitä meikäläinen tienviitta tai opaste tarkoittaa. Unkarilaisittain se oli pieni kyltti tien reunassa lehtipuun katveessa tai kehoitus kääntyä heti oikealle, vaikka auto olisi viisikaistaisen tien vasemman puoleisella kaistalla. Hyvän onnen olemassaolo tuli jälleen todistettua. En kerro kaikkea. Joku voisi jättää Itä-Euroopan automatkan tekemättä.

Vietimme varsinaisen loman Balatonjärvellä Balatonkenesessä. Tutustuimme paikkakunnan lähitienooseen, joka vaihteli järvimaisemasta viinivuoriin. Tuttavaperhe ja lapset tulivat lentäen. Asuimme kaksi viikkoa paritalon puolikkaassa, jossa oli viihtyisää ja mukava oma piha, lyhyt matka järvelle ja kauppaan, pyörät käytössä ja toimiva kannettava. Hellettä ja vesielämää piisasi.

Paluumatkalla pysähdyimme Vilnaan, joka osoittautui Baltian pääkaupunkien ykköseksi. Vanha kaupunki oli perinteitä kunnioittaen entisöity. Samaa ei voi aina sanoa ylirestauroidusta Riikasta, josta ajan kerrostumat ovat hävinneet.

Mitäkö tuliaisia ostettiin. Viiniäkö, käsitöitä? Niitäkin. Mutta ostimme taidetta. Löysimme Vilnasta nuorten taiteilijoiden gallerian, jossa oli hienoja öljyvärimaalauksia työnalla ja kaupan. Ennen matkaa kuorimme olohuoneesta verhot ja päätimme ripustaa tauluja tilalle. Kankaat ovat nyt kehystettävinä, mutta tervetuloa myöhemmin katsomaan uusia "verhojamme"!

Amos on soma

Tässä pitkän hiljaisuuden syy. Huippuhännän Coco Nut alias Amos Mäkelä on 11.4.2008 syntynyt silkkiterrieri, joka muutti meille Riihimäeltä kesäkuun alussa. Vapaa-aika ja enemmänkin on mennyt töpötilliä kaitsiessa.

Olemme välttyneet koirakatastrofeilta, jos ei lasketa pissa ja kakka rallia ja sitähän ei lasketa. Koputan tässä kohtaa päätä. Amos on ihana!