Mistä on hyvä joulu tehty?

Tämä on ollut ihana joulu. Oikeassa suhteessa kaikkea, mistä hyvä joulu syntyy. Kaikki lapset kävivät helssaamassa, paitsi Sasi, joka vietti taatusti erilaisen joulun siellä jossain kaukana imelletystä perunalaatikosta. Vierailimme ystävien luona ja muun ajan oleilimme perinteitä kunnioittaen sohvassa suklaarasian, kirjojen ja elokuvien seurassa.

Jhumpa Lahirin uusin keltaisen kirjaston järkäle Tuore maa lunasti Kaiman asettamat odotukset. Kaima on yksi suosikki romaanejani, josta on tehty kirjalle kalpeneva elokuva. Tuore maa on novellikokoelma, joka kertoo taustaltaan bengalilaisten elämästä Amerikassa. Maahanmuuttajat eivät ole tässä toisen polven maahanmuuttajakirjailijan teoksessa mitään reppanoita, vaan korkeasti koulutettuja yhteiskunnan hyväosaisia. Kulttuurierot ja universaali ihmisenä olemisen problematiikka yhdistävät kirjan kertomuksia, joista kolme viimeistä nykykokoelmille tunnusomaiseen tapaan kietoutuvat juonellisesti yhteen. Suosittelen!

Kiran Desain Bookerilla palkittu Menetyksen perintö sopii hyvin Lahirin jatkoksi. Kirjassa ollaan Himalajalla ja New Yorkissa. Värien, usvaisten maisemien, hajujen ja äänien täyttämä elämä Nepalissa ja Harlemissa vie lukijaa paikasta ja ihmiskohtaloista toiseen. Teemat ovat samoja kuin Lahirillakin. Desain aasialaiset siirtolaiset ovat laittomia maahanmuuttajia. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan samanlaista korkealla Himalajan vuorilla ja Ison omenan aasialaisissa kuppiloissa.

Timo luki joulun alkajaisiksi Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja juhlan päätteeksi Katri Lipsonin Kosmonautin. Amerikkalainen elegia oli Timosta parempi kuin viime vuonna ilmestynyt esikoinen Kaikki mitä rakastin. Amerikkalainen elegia on tarina, joka on rakennettu kirjailijan isän autenttisten päiväkirjamerkintöjen ympärille.

Finlandiaehdokkaaksi päässyt Hesarin nimeämä vuoden paras esikoinen Kosmonautti vei Timon surullisen hauskassa tarinassa kahdeksankymmentäluvun Murmanskiin, jossa Timo selvästikin viihtyi.

Katsoimme jälleen kerran äksännen kerran joulun mustelokuvan Fannyn ja Alexanderin. Se on aina ihana. Siinä elämä voittaa, paha saa palkkansa ja rakkaus ja sovitus nostavat katsojan ylös kirkkaisiin korkeuksiin. Samaa ei voi sanoa kultaisen Cannespalmun voittaneesta Cristian Mungiu -elokuvasta 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Raina on hyvä, mutta niin ahdistavan realistinen, että sen päälle pitää saada jutella ja syödä pientä iltapalaa yhdessä hyvän ystävän kanssa. Elokuva kertoo nuoren naisen vaarallisen selviytymistarinan kahdeksankymmentäluvun Romaniassa.

Apua, korvassani on koira!

Nyt tiedän, miksi Ameriikan nuorilla, kauniilla, rikkailla julkkis laulajilla ja näyttelijöillä on aina lemmikkinä juuri chihuahua. Silkkiterrieri on paljon kauniimpi. Senkin voi pukea ja sillekin voi laittaa timanttipannan. Mutta. Silksun emäntä ei voi käyttää riippuvia korvakoruja. Suukottelin ihanaa Amosmosmosta aamulla ja silloin se tapahtui ensimmäisen ja taatusti viimeisen kerran. Rakas koirani takertui silkkisistä kutreistaan korvakoruuni. Hetkessä olimme sotkeutuneet yhteen kuin siiamilaiset kaksoset. Tuijotimme toisiamme nenät yhdessä. Huusin ja itkin tuskasta. Jokainen parkaisu sai Amoksen rimpuilemaan ja minut huutamaan vielä kovempaa. Onneksi Timo oli kotona! Timo otti kirurgin otteet ja teki onnistuneesti tarkkaa keskittymistä vaativan leikkauksen fiskarseilla keittiön matolla kyhjöttäneille potilaille. Karjuin ohjeita kuin synnyttävä äiti tulevalle isäparalle. Jos Timo ei olisi niin kultainen ja rauhallinen, olisin varmasti saanut saksesta silmään. Emäntä ja koira voivat hyvin. Minä olen saamapuolella. Elefantin korva ei kuitenkaan korvaa Amoksen otsatukkaa.

Torstaina Kotikatua katsellessa

Kaikki johtui väärästä välineestä. Odotin aina sähköpostiviestejä Sasilta. Niitä tuli harvakseltaan, koska oli kuulemma muuta kiireellisempää. Kuvia odotin ihan turhaan. Kamera oli varmaankin rikki. Kaikki muuttui kun kirjauduin Facebookiin. Siellähän Sasi oli. Lähetin viestin sunnuntai-iltana ja vastaus oli Facebookissa aikaisin maanantaiaamuna. Kutsuin nuoria ystävikseni myöhään sunnuntaina ja jokainen oli vastannut, kun avasin koneen kahdeksan jälkeen maanantaina. Siellähän ne kaikki kuvatkin oli! Vau! Olen haltioitunut. Timo löytyy naamakirjasta heti kun työt helpottaa ja joululoma alkaa.

Koulutamme Amosta epäsäännöllisen säännöllisesti. Amos on viisas ja tarkkaavainen oppilas. Juuston paloilla takkupelle on oppinut istumaan. Se tuntee myös käskyn sivulle ja osaa noutaa palloa. Työn alla on paikka. Sitä siis harjoitellaan ja kertaillaan jo opittua. Amos totteli hienosti Timon käskyjä. Valistin, että koiraa pitää aina kiittää ja kehua, kun se tottelee. Timo kumartui koiran puoleen, katsoi sitä suoraan silmiin ja sanoi monotonisella äänellä kiitos.

Voi tätä pimeää ja vesisadetta! Olen välillä epätoivoinen. Ostimme Amokselle sen hienon vesitiiviin kuoripuvun, jonka olen aina itse halunnut. Amos kipittää vierellämme kahisevassa haalarissa kuin Herra Tossavainen. Minä olen Peppi ja Timo on Robinson Crusoe. Apua. Tähän on tultu.

Joulu on ensi viikolla. Olen toteuttanut se, mitä olen usein uhkaillut. En ole valmistellut joulua mitenkään. Timo tilasi jonkun laatikon ja kuivakakun. Possu ja kalkkuna saavat elää ja hengittää. Kynttilöitä on ja kuuseksi koristelen eteisen raakin draakkipuun. Aattona laulamme, onkos tullut talvi kesän keskelle... Voitto parka! Paras ottaa lapsen kotikasvatuksen luontevaksi päämääräksi taiteilijan kasvattaminen. Taiteilijaksihan ei tulla ilman lapsuuden traumoja.

Karkkipäivä

Ryntäsin aamulla pilatekseen ja myöhästyin. Jos olisin rikas nainen, minulla olisi personal trainer ja aloittaisin jokaisen päivän pilateksella. Se huuhtoo mielen ja luo harhan kevyestä ja hallitusta rungosta. Siirryin tunnilta töihin ja vaihtaessani vessassa trikoita hameeseen huomasin että rintaliivit jäi kotiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin onnellinen lauta.

Ruokalassa rusahti, eikä se ollut pippuri. Palan painikkeena oli hampaan kappale. Loppu päivän kieli kieppui raunioissa.

Hain neljältä Amoksen kotoa. Olin sopinut Samun kanssa että Elisa(!) hoitaisi koiruutta sillä aikaa kun olisin kirjoittajakoulussa ettei sen tarvitsisi olla iltaan asti yksin. Timo oli Hesassa. Ajoin töihin tökkivässä ruuhkassa ja vilkuilin kellon neonnumeroita, joiden tempo kiihtyi koko ajan. En päässyt moon bootseilla perille kaasun ja kytkimen suhteesta ja Das Auto sammui kirjaston mäkeen. Apua! Miten käynnistetään mokkulalla pystyasentoon jymähtänyt auto, jonka käsijarru on kuva kojelaudassa? Itken, soitan Timolle, jätän auton tähän.. Onneksi takana puskurissa kiinni olleen auton kuljettaja oli sydämellinen ja ymmärtäväinen, eikä huudattanut torvea sillä aikaa kun luin ohjekirjaa. Ei vaineskaan! Räikkä soi niin saakelisti, kun tein kaiken väärin. Sain silti auton liikkeelle tipahtamatta kuumakallen syliin.

Vapisin vielä järkytyksestä, kun puhelin soi. Kaivoin kännykän repusta ja painoin tunnottomalla kuukengällä kaasua. Alamäessä Samu kertoi ettei ketään ollut kotona. Kello oli niin paljon etten voinut jäädä pihalle odottelemaan. Oli pakko jättää koira autoon kirjoittajakoulun tuntien ajaksi. Kiedoin Amoksen villakaulaliinaan ettei se paleltuisi. Fifeistä ei koskaan tiedä. Hyppäsin autosta ja käsilaukku putosi etupenkiltä pää edellä maahan. Sisus levisi loskaan. Kivaa. Heittelin tilpehöörin takaisin laukkuun. Olin jo myöhässä. Taputtelin pimeällä pihalla loskaa ja etsin avaimia. Nielin kyyneleitä ja annoin periksi. Päätin pelastaa sen, mikä vielä oli pelastettavissa ja juoksin oppilaiden luo. Teimme varjoteatteria. Esitykset olivat hienoja, oivaltavia, runollisia, humoristisia.. laskin mielessäni, monta avainta nipussa oli ja kuinka paljon uuden ulko-oven abloy maksaisi. Silloin työtoverini koputti oveen ja ojensi avaimet. Oli kuulemma helppo arvata, kenen ne oli. Miksiköhän?

Kotimatkalla Das Auto sammui vain kerran ja silloinkin alamäessä. Pääsin vapaalla kotipihaan asti.

Varma talven tulon merkki on teiden varsille tökityt kuusen karahkat, jotka näyttävät lumiauralle tien. Almanakan mukaan aura voisi jo ajella, mutta luonto antaa sataa vettä aamusta iltaan. Oven pielessä keinuu hirmumyrskyn tahdissa lyhty, joka komppaa vaisua valoa pimeyteen. Jos kaikki tämä vesi olisi tullut lumena, Hämeenlinna olisi muuttunut seitsemänkymmenlukulaiseksi Itä-Suomeksi, jossa lunta satoi niin, ettei kävelytiellä kulkijaa nähnyt lumivallin takaa. Jotain hyvää tässäkin siis. Eipähän tarvitse tehdä lumitöitä, pohjavettä riittää. Oliks vielä jotain muuta?

Meillä on uusi auto. Timo meni kauppaan ja osti sen. Noin vain. Niks naks. Sain tietää, kun auto oli jo ostettu. Timo sanoi halunneensa säästää minut ikävältä miettimisen vaivalta, autojen vertailemiselta ja tuskalliselta päätöksen teolta. Minä tietenkin ihastelin, millainen ihmemies minulla on. Kumijalka on nimittäin Ritari Ässän menopelin veli. Sille ei syötetä vanhanaikaisesti avainta, vaan mokkula, koska se on tietokoneiden huonetta ja sukukuntaa. Käsijarrukin on kuva, jota hipaistaan. Ihmemiehet eivät vedä kahvasta. Arvaatko kuvasta, mitä merkkiä Das Auto on?

Kävimme tänään suuressa marketissa pienillä ostoksilla. Sain ajaa Das Autoa ensimmäistä kertaa. Timo pelkäsi. Että kolaroin auton. Elämässähän on niin että mitä pelkää sitä saa. Siksi ei kannata pelätä, elää vaan. Avasimme takaluukun ostoskassille ja siinä silmäin eessä puskurilla lepäsi S -kirjain. Sen paikalla oli ruma jälki ja lommo. Surimme hiljaa yhdessä ja laskimme ässän lokeroon, joka savullisissa malleissa on tuhkakuppi. Ässämme kuitenkin vielä nousee kiiltelemään Das Auton vasempaan kankkuun onnen kantamoisena!

Timo sai auton ja ihania isänpäivälahjoja: liinan, kyntilän, kahdesti valmiit herkkukaffet, Arabian mukeja, dvd-levyn ja niin paksun lompakon, ettei se edes tyhjänä mahdu taskuun. Timon suulla: parasta olivat kaikki rakkaat onnittelijat! Niin minustakin. Pimeään päivään syntyi suloisen lämmin piiri. Hyvää uutta viikkoa!

Ranskalaista maitokahvia ja tummaa suklaata

Tänään oli täydellinen pirtti-ilma. Ei voinut muuta kuin suojautua sohvaan sateelta ja tuulelta, lukea kirjaa ja herkutella. Pidimme Timon kanssa iltapäivään asti hiljaisuuden retriittiä emmekä avanneet yhtään toosaa. Oli ihanaa vain olla ja olla vain hiljaa. Alkuillasta tuli Salla, Hannu K. kylään, sitten Samu, Elisa ja Voitto. Samassa tahdissa avattiin radio, telkkari ja netti. Katselimme vaalituloksia ja skypetimme Katille. Sasi ei ollut linjoilla, joten terveisiä vaan sinne merten taa.

Tällä viikolla pistettiin (toistaiseksi) piste remontille. Siivosimme eilen ja laitoimme matot lattialle. Tuntuu ihmeelliselle, kun naulakon alla ja portaissa ei ole maalipöniköitä, ei voimapaperia ja aaltopahvia lattioilla, ei tavaraa ähdetty kaikki vapaa tila täyteen eikä aina joku kohta vaiheessa. Olohuoneen harmaa puulattia on tunnelmallinen ja seinät vanhaa tapettia. Keittiö on maalattu bauhausilaiseksi (Sallan huomio) retroksi. Harmaasta puulattiasta uusvanha tyyli ponkaisee ylöspäin mustikkamaitoon (Katin sanoin) kastetuilla kaapeilla, levähtää harmaalla koivulistaisella tasolla ja tuulettaa hurraata kohti valkeaksi maalattua lautakattoa japaninpunaisilla keittiökalusteilla. Kuin kehotuksena hillitä ittensä ja muistutuksena iloa seuraavasta itkusta olohuoneen ikkunoiden edessä asuva naapuri rakensi lisäsiiven ja maalasi talon prikulleen samalla vihreällä, josta me hankkiuduttiin eroon tällä remontilla.

Amos Ampsuli täytti puoli vuotta. Olen huomannut jo aikaisemmin että Ampsuli on kissojen sukua. Se kiipeää sohvan selkänojalle ja kävelee itsevarmasti edestakaisin. Se heittää lelun hiirenä ilmaan, ravistelee sitä rottana ja härnää tassulla. Ampsulin uusi kissamainen metku on notkea hyppy pöydälle, jolta se ei kuitenkaan uskalla loikata alas. Amos parka kökötti yksin yhden päivän sohvapöydällä. Tällä viikolla se metkuili keskellä yötä. Heräsin kimeisiin haukahduksiin ja etsin Ampsulia joka paikasta. Lopulta löysin sen Voiton huoneen pöydältä. Se oli oppinut avaamaan suljetun oven pilkkopimeässä. Hyvin kissamaista, suorastaan Matroskinilaista..

Maalin käryä ja ah, taidetta!

Olohuoneen remontti on valmis. Nyt mennään eteisessä ja naulakon täyte ja muu rompe on siirretty olohuoneeseen. Tapetti loppui kesken ja ratkaisimme ongelman laittamalla jäljelle jäänyttä isokuvioista atrainpaperia olohuoneen oviaukon tällekin puolen. Ensin oli tarkoitus paperoida sillä vain oviaukon takana oleva peräseinä. Mielestämme lopputulos ei ole yhtään hullumpi.

Nyt kun on harmaat lautalattiat entisen tumman parketin paikalla ja vaaleat tapetit niin kyllä on valoisaa ja hulppeeta. Lattia narahtelee ihanasti ja uusi ja vanha lauta ovat sovinnossa keskenään. Vielä kun saadaan kirjat hyllyyn ja taulut seinään niin avot!

Eteisestä tulee valkoinen. Sitten keittiön kimppuun ja vessojen. Ostimme ulko-oven. Se on kyllä aika kamala, mutta vähiten kamala, mitä kaupassa oli. Alakerran vanha ovi päästää kylmän sisälle. Uusi ovi on järkiratkaisu sopuhintaan. Yäk, kuulostaa just niin pahalle, mitä se on.

Kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan, joka vuosi sitten ensi-illan jälkeen kirvoitti kirjoituksia lehtiin. Mielestäni kohu on ollut liioiteltu reaktio, mutta Timo sai minut ymmärtämään että Smedsin tulkinta voi suututtaa ja loukata, vaikka itse en kokenut esitystä niin. Olihan se provosoivakin. Mielestäni se kuitenkin perimmältään halusi osoittaa että kuka tahansa meistä olisi voinut olla sodan uhri ja toisaalta jokainen meistä onkin nykysotien ja historian vaikutusten kautta. Esitys pyyhkäisi kaiken pyhän kansakunnan kaapinpäältä. Se haastoi katsojan ajattelemaan itse eikä uskomaan annettuihin totuuksiin. Näytelmässä oli käytetty brechtiläisiä keinoja vieraannuttamassa katsoja tapahtumista kriittiseksi tarkastelijaksi. Esitys oli visuaalisesti voimakas ja sanomalla ladattu. Se tulitti ajattelun aihetta katsomon täyteen. Pohdiskelimme esitystä eri puolilta koko kotimatkan. Näimme Tuntematoman, jonka tulemme muistamaan. Kannattaa käydä katsomassa!

Lopuksi lukuvinkki Karibia-teemasta: Junot Diazin pulizerilla palkittu romaani Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (Like 2008). Kirjailija on dominikaani, joka kertoo romaanissaan useamman sukupolven elämästä ja traagisista kohtaloista Dominikaanisesa tasavallassa ja USA:ssa. Hienosti kirjoitettu historiasta nykypäivään ja nykypäivästä menneeseen kaikuluotaava tarina, joka herättää voimakkaita mielikuvia ja jonka loppumista suree aidosti.

Remontti jatkuu, kirjat kannettiin rappuun

Puolet olohuoneesta remontoitiin keväällä valmiiksi. Nyt on toisen puolen vuoro. Tyhjensimme tilan maanantaina töiden jälkeen. Olisin itkenyt, jos se olisi auttanut. Toistelin tuhanteen kertaan, miksen tehnyt tätä viikonloppuna. Parku oli herkässä, kun kannoin kirjahyllyllisen yläkerran rappuun. Aikaa paloi, kun luin joka kirjasta ainakin nimen ja kiinnostavimmista ekan ja vikan sivun. Arvaa, monta astiaa mahtuu olohuoneen kaappiin? Oikea vastaus on liikaa. Timo pisti sohvan paloiksi, hyllykön laudoiksi ja yhdessä sovitimme kaiken puolta pienempään olohuoneen puolikkaaseen. Yön tullessa ja työn päättyessä törmäilimme seiniin.

Seuraavana päivänä meitä odotti ihana yllätys. Parketin alta kuorittu puulattia oli ehjä myös uunin kohdalta ja muutenkin hyvässä kunnossa. Mitään ei tarvitse tehdä uudestaan. Pelkkä pintaremontti riittää.

Onneksi viikonloppuna oli lämmintä ja poutaa. Meiltä puuttuu elämän keskipiste, sohva ja olotuolit. Keittiön kökköjakkaroilla ei oikein voi heittää vapaalle, Voiton huoneen rottinkisohva on muotoiltu Tarzanille ja sängyssä alkaa heti nukuttaa. Olemme siis ulkoilleet ja valokuvanneet syksyä Sasille lähetettäväksi.

Koska ikävöin ja ajattelen Sasia paljon, surffailen etsimässä Dommarisivustoja ja kuvittelen, millaista karibialainen elämä on. Kirjat auttavat fiilistelyssä. Ostin Garcia Marquezin pokkarin Rakkautta koleran aikaan. Se on oikullinen satiiri, jossa on yhtä hullu maailma kuin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Elän karibialaista elämää siirtomaakauden ajan kulisseissa, jonka säännöllisesti katkaisevat rankkasateet. Sikari palaa ja rommi tuoksuu kosteassa kuumuudessa, jonka mustaa yötä valaisevat ilotulitus, nauru, laulu ja salsarytmit...

Joka toista haukuu on se ite!

Villeimmänkin puutarhan rikkakasvit lakastuvat ensimmäisissä yöpakkasissa. Nurmikko on ainoa, joka voi vieläkin paksusti. Sitä saa ajaa niin usein, että ilmakehä tuhoutuu talon kohdalta.

Ostin kesän alussa verannan ikkunalle yrttejä ja hyötykasveja. Jenni valitsi puutarhaliikkeen ärtsyimmät pinkit Malibu Barbie Pelargoniat, jotka selvisivät ainoina hengissä paprikan kanssa Sasin lomahoidosta. Paprika kasvatti neljä pitkää soiroa, joista kaksi lihoi keltaiseksi paprikaksi. Kolmas jäi fitnekseksi ja neljäs antoi periksi. Tänään pilkon sadon lounaan koristukseksi ja kesän muistoksi.

Syksy on tilinteon aikaa. Silloin on hyvä miettiä, mitä tulikaan taas tehtyä. Mollasin keväällä esteettistä tajuani häiritsevänä naapurin avokompostin. Ai jai! Olisi pitänyt arvata, että omaan nilkaanhan se vielä kolahtaa. Niin kopsahti omaantuntoon kun tajusin, mitä vahinkoa, suorastaan kiusaa, olemme tehneet naapureillemme ymmärtämättömyyttämme.

Tontti päättyy ojaan, josta nousi pihalle aivan kuin saduissa täsmälleen vastapäätä naapurin kompostia suureksi ja reheväksi nopeasti kirivä vehreä ilmestys, joka kukki koko kesän ilman hoitoa ja lannoitusta hienostuneita aniliininpunaisia kukkia. Ihailin ja ihmettelin tätä tuntematonta suuruutta, joka huojui hitain liikkein korkeana ja ryöpeänä kesän tuulissa. Olin aikonut istutaa sen paikalle koristevattua, jonka tiesin jo Espoon ajoilta peittävän kiitettävästi naapurin kasvimaan kaatopaikan.

Järkytys tuli eräänä lauantai aamuna. Söin aamiaista talon portaalla, kun näin ettei lempi pensaani enää ollut pullukka. Se oli silvottu, raiskattu, revitty, raastettu. Se oli häväisty viidakkoveitsellä ja nitistetty kyykkyyn. Sille oli näytetty oma paikka. Se oli ollut röyhkeä ja kasvanut naapurin puolelle! Nyt se kyhjötti invalidina, mutta uhma oli jäljellä.

Toinnuin muutamassa päivässä ja aloin ajatella asiaa uudesta näkökulmasta. Käänsin kulmaa ja kuvittelin olevani naapuri. Kuvittelin kuinka hän on katsellut huolimattoman perheen tappajapensasta koko kesän, päivitellyt piittaamattomuutta, niellyt suuttumusta ja odottanut toimintaa, kunnes operaatio Valloitus on saanut riittää...

Kasvi on suurrikkapensas. Se on kiertolainen niin kuin voikukka. Riesa ja vaikeasti hävitettävä nopea leviäjä. Oikea kasvikunnan pultsari! Mutta se on kaunis. Naapurisovun nimessä kuitenkin vannon kautta kompostin ja kasvin, että hävitän pensaan ensi keväänä. Ymmärrän, että itsepäisten ja häiritsevästi originellien ihmisten on paras muuttaa Hauholle. Haluan kuitenkin asua kaupungissa ja haluan, että naapurini luulevat minua mukavaksi ihmiseksi.

Ajelimme perjantaina Hämeenlinnan teatteriin ensi-iltaan katsomaan Vexi Salmen, ja siksi pakosti myös Irwinin, elämästä kertovaa näytelmää Villit vuodet. Edessä oleva auto teki liikennevaloissa kaistan valtauksen. Timo tukisti moukkaa kunnolla. Kun ajelimme takaisin ja suutelimme vihreillä valoilla, Timo eksyi väärälle kaistalle. Vaihdetta silmään, raskaasti kaasua ja reksonaa kainaloon! Hymyilin ystävällisesti viereisen auton kuljettajalle. Muistutin imelästi häntä ja itseäni jo lapsena lallatetusta totuudesta että se, joka toista haukkuu on se itse!

Peltilehmällä Poriin ja junalla pääkaupunkiin

Vietimme viikonlopun Porissa Liisan ja Erkin luona vieraisilla. Sillä aikaa kun miehet seurasivat olympiakeihästä, Liisa, Voitto ja minä katsastimme rakennuskulttuuritalo Toivon ja Korsmanin talon. Entisöity Pikku Pietarin pihan serkku on rakennettu 1800-luvun alun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Aurinko paistoi, pelimannit vetelivät tiitulitaijaa ja kojuissa myytiin tarpeellista ja tarpeetonta. Moni sisustusratkaisu oli omasta lapsuudesta tuttu. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja mukavia. Söin emalivadista tuntemattoman mummon kanssa porkkanoita ja juttelin juuriharjan liotusvinkeistä. Kun keihäs oli heitetty, lähdimme miesten kanssa keskustaan.

Porissa vietettiin musisoivaa viikonloppua ja viinifestareita. Kuuntelimme hetken vanhoja juutalaisia lauluja kävelykadulle viritetyssä teltassa, jossa tuoksuivat hyvän ruuan ja punaviinin lämpimät aromit.

Katsastimme Reposaaren. Liisa oli loistava opas ja esitteli saaren asumuksia, jotka oli kaupunkimaisesti katujen varsilla. Rannassa oli rivi tämän kesän loma-asuntomessujen kohteita, joita ei voi sanoa mökeiksi. Yksi oli Eino Grönin, reposaaren oman pojan huvila, jossa kelpaa kyllä vaieta.

Kirjurinluodolla oli lintuja ja suuri leikkipuisto, jossa oli Voitolle liukumäki ja erilaisia kiikkuja. Kävelimme ja juttelimme vihreässä maisemassa joen äärellä. Kiitos Liisalle ja Erkille vieraanvaraisuudesta! Tavataan seuraavan kerran Hämeenlinnassa.

Timoon kipeästi sattuneista syistä liu´uimme torstaina Hesaan. Vettä satoi ja kyyristelimme saman sateenvarjon alla Kekkosvainaalle kylään Tamminiemeen. Valinta oli tyypillinen pitäs käydä muttei tule koskaan mentyä -kohde. Amos Andersson on joskus aikoinaan lahjoittanut Seurasaaren kupeessa olevan talon puistoineen Suomen presidenttien käyttöön. Jugendhuvila oli hieno ja kodikas. Sisällä oli paljon taidetta, iättömiä design-huonekaluja ja valtionpäämiesten antamia kammottavia lahjoja, kuten Honeckerin tuoma posliininen kynttelikkö. Poikkeuksen teki meksikolaisten lahjoittama hautalöytö terrakottakoira. Amerikkalaiset olivat tuoneet kellon ja seinäkartaston, jonka keskipisteenä oli USA. Kommunistiset valtiot oli ympäröity varoitusmerkein.

Kekkosten koti oli ihmisenkokoinen ja vaatimaton. Tutustuimme myös piharakennuksen kuuluisaan saunaosastoon. Siellä tuoksui vieläkin terva ja savu. Seinät oli mustaksi tervatuista hirsistä ja saunassa oli kertalämmitteinen Aito-kiuas. Hämärässä vilvoitteluhuoneessa oli lavitsat kuudelle. Lepikontorppamaista tyylikkyyttä. Silmään pisti takan kupeessa valkoinen rautavaaka. Urho kuulemma tarkkaili joka päivä painoaan. Toinen pienempi vaaka oli makuuhuoneessa.

Alkuillasta söimme Sallan seurassa kasvisruokaa intialaisessa ravintolassa. Salla oli juuri kotiutunut Irlannista kansainväliseltä arkkitehtiopiskelijoiden leiriltä. Kivaa oli selvästikin ollut sateista, telttamajoituksesta ja flunssasta huolimatta. Leirille oli osallistunut satoja tulevia arkkitehteja kaikista Euroopan maista.

Illan istuimme elokuvissa. Dennis Leen ohjaama Tulikärpäsiä puutarhassa oli hieno elokuva. Kannattaa käydä katsomassa. Se antoi ajatuksia ja elämyksiä ja herätti tunteita ja muistoja. Elokuvassa on onnellinen loppu (kerrankin!)ja bonuksena ihana Julia Roberts.

Perjantaina paistoi aurinko. Ratikoimme Arabiaan katsomaan Artekin alen huonekaluja. Emme tehneet kauppoja, mutta äänekäs rouva teki. Hän osti pöytälevyn, johon aikoi hakea Biltemasta teräsjalan, lan, lan, lan.

Kävimme Aalloilla Riihitiellä Munkkiniemessä. Olimme ainoat suomalaiset vieraat aikoihin. Tiedän kyllä miksi... arvaa! Nytkin muut olivat ties mistä, mutta ainakin Australiasta. Alvarin koti oli Kekkosten sukulainen: minimalistinen, selkeä, ajaton, askeettinen, mutta kodikas ja viihtyisä.

Ennen kuin nousimme junaan, kävimme katsomassa Lassin retkiaitassa, mitä emme osta. Timo oli saanut edellisenä päivänä collarin R-collectionista ja minä housut.

Täältä tullaan maailma!

Saatoin tänä aamuna tyttäreni lentokoneeseen. Sasilla oli edessä pitkä lento Dominikaanisen tasavallan pääkaupunkiin Santo Domingoon Pariisin ja Acapulcon kautta. Lento on benjihyppy vaihto-oppilaaksi ennestään tuntemattomaan maahan, kulttuuriin, perheeseen, kouluun.. kokonaiseen vuoden pituiseen elämään. Kumiköytenä on AFS, kansainvälisyyskasvatusjärjestö.

Mukaan sai ottaa kaksi parikymmenkiloista kollia. Ei ihan helppo tehtävä tytärelleni, jonka mottona on että tyylistä ei tingitä missään olosuhteissa. Mielikuvittelimme jäähyväisiä jo kotona kuivaharjoitteluna niin että hyvästely sujui lentokentällä sivistyneesti eikä meikki tuhraantunut. Eurooppalaisten ilmaan suikattavien poskisuukkojen ja halien vaihtaminen on nykyään helpompaa kuin esihistoriallisina aikoina ennen sähköpostia, tekstiviestejä, skypeä ja mesettämistä. Onnea matkaan ja kasva kokeneeksi!

Kun pääsin kotiin, söin suruuni kaikkea, mistä Sasi pitää. Sitten kiipesin yläkertaan kirjan kanssa ja hautauduin peittoon. Rankkasade ja ukkonen sopivat täydellisesti tunnelmaan.

Xiaolu Guo kertoo Pienessä punaisessa sanakirjassa rakastavaisille kiinalaisesta nuoresta naisesta, joka opiskelee Britanniassa englantia ja törmäilee kulttuuriin. Nainen tekee sanakirjan ristiriitaisia ajatuksia herättävistä sanoista ja kertoo elämästä vieraassa maassa tankero englannilla.

Yksinäisyys tulee joka päivä tiettyinä tunteina kuin vieras. Kuin ystävä jota ei koskaan odota, jonka seuraan ei edes halua, mutta silti se tulee ja rakastaa omaan tapaan. Kun aurinko jättää taivaan ja suunnaton pimeys nielaisee horisontin viimeisen punaisen nauhan, siitä hetkestä näen edessäni yksinäisyyden hahmon, joka saartaa ruumiini, yöni, uneni. (s. 162)

Laitan yksinäisyyden paikalle ikävän ja suljen silmät.

Mox Mäkelä ja esteettinen elämys

Amos alias Mox Mäkelä... rakkaalla koiralla on monta nimeä ja koska koira on rakas, kulttuurikoti huolehtii myös hännällisen jäsenensä kulttuurikasvatuksesta. Kuten tiedämme, kaikki kasvatus kannattaa aloittaa ajoissa. Oli siis jo korkea aika viedä karvainen ystävämme elämänsä ensimmäiselle taidekierrokselle. Ehkä jonkinlaisena pienen pienenä kannustavana tekijänä toimi Marjan ja Hannun vierailu. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päätimme antaa samalla aikuiskavatusta ja kattaa lenseään sunnuntaihin hämäläisen taidepläjäyksen.

Mars Verkatehtaalle ja Galleria Koneeseen. Tutustuimme Maija Kimasen ja Emmi Kalisen Roskisrakkautta -näyttelyyn. Mielenkiintoinen installaatio. Punaiset kumisaappaat jalassa ja moottorikypärä päässä lattialla selällään käsiä taivasta kohti ojenteleva torso irroitti ihmettelevät haukut. Pakko myöntää, että vielä tässä vaiheessa Mox Mäkelää kiinnosti taidelainaamon karkkikulho enemmän kuin teokset.

Seuraavaksi kumijalat kohti Valkeakoskea ja Visavuorta. Heti alkuun oli käydä nolosti. Taiteilijakodin pyörryttämä rouva halusi ostaa oppilaamme. Timo alkoi hieroa kauppoja, mutta nosti ahneuksissan hinnan niin korkeaksi, että rouva jäähtyi. Huutelin tyrmistyneenä vielä naisihmisen perään hurjia summia, että ostointo varmasti syväjäätyi. Mox-parka. Vain kuolleen ruumiini yli... älä pieni töpötilli pelkää!

Kyllä on kätevää ja käytännöllistä, kun on pieni koira. Karin paviljongissa lipunmyyjä ensin kielsi koirien sisäänpääsyn, mutta kun hän näki Moxin, kielto suli sanoiksi: -Ai tuollainen koira. Noin pieni ja suloinen. Tottakai se voi tulla.

Tutustuimme myös Emil Wickströmin taiteilijakotiin ja säälimme jokaisella ovella koiraa, jonka yli oli vedetty ruksit. Jeppe-rukka, kuinkahan sen taidekasvatuksen laita oli. Suomalaisten perikunnan talosta museon pihalle hölkötteli ruttunaamainen sähköpatterin korkuinen koira. Se oli ilmiselvä omatoimiopiskelija, mutta sen isäntä ei arvostanut taiteennälkää, vaan rynni perässä jyrkkää rinnettä ylös ja talutti karkulaisen selkäkahvasta kotiin.

Kurvasimme takaisin Hämeenlinnaan Voipaalan taidekeskuksen kautta. Mox Mäkelä oli tässä vaiheessa jo niin täynnä taidetta, että sitä läikkyi Voipaalan lattialle. Oli aika lähteä kotiin.

Kiitos Marja ja Hannu vierailusta ja osallistumisesta Moxin taidekasvatukseen. Tervetuloa uudestaan! Jatkamme siisteyskasvatuksen parissa...

Verhot Vilnasta

Kesäloma alkoi heinäkuun alussa eikä siinä nokka montaa päivää tuhissut, kun käänsimme auton pyörät kohti Unkaria. Ensin lautalla Tallinnaan ja samana päivänä vauhdikkaasti Via Balticaa ajellen Riikaan. Tie oli tuttu viime kesän löytöretkeltä. Riikan jälkeen maailma oli uusi ja ihmeellinen.

Seuraavaksi Puolaan. Tie kapeni ja kuoppaantui samassa tahdissa, kun liikenne kasvoi. Isot rekat ja hevoskärryt kulkivat samaa tietä pienten kylien ja suurten kaupunkien läpi. Ohitusteitä ei ollut. Pienissä kylissä kalteva tie pomppi siiamilaisten talorivien välistä, joita reunustivat ketkallaan jököttävät ukoilla, akoilla ja lapsilla lastatut penkit. Teitten varsilla myytiin meloneja, ja lapset olivat kattaneet asfaltille marjapurkkeja taskurahan toivossa. Vakuutuin, että elämässä on enemmän hyvää onnea kuin huonoa, kun puristin hikisillä käsillä turvavyön nauhaa nähdessäni kamikatse ohitukset. Sen täytyy olla niin, koska emme nähneet yhtään kolaria, jos sellaisena ei pidetä kuorma-auton lavalta tielle tippunutta kattopeltikuormaa ja puuhun poksauttanutta rekkaa.

Puolassa oli kaunis maaseutu. Ajelimme läpi Kieslowskin elokuvien ja tulimme yöllä Slovakian Presoviin. Otimme tuntumaa Tatravuoristoon sokkopimeässä. Emme olleet yksin liikkeellä. Muitakin kahjoja oli. Seurasimme edessä ylös ja alas kurvitellen kieppuvia punaisia tulikärpäsiä, joita en olisi uskonut takavaloiksi ellei Timo olisi todistanut väitettään ajamalla yhtä lujaa kuin edessä paahtanut hullu. Suuri pelko on sanaton. Sen opin. Paluumatkalla ylitimme vuoret päivällä, mutta näkyvyys ei ollut paljon parempi. Vettä vihmoi ja usva peitti maisemat.

Presovissa oli ystävällisiä ihmisiä, hyvä perhehotelli ja entisöity keskiaikainen keskusta, johon tutustuimme paremmin paluumatkalla. Slovakiasta oli jo lyhyt matka Unkariin ja tie suoraa ja leveää. Eksyimme Budapestin kehäteille ja kiersimme kieppiä jonkun tunnin ennen kuin pysähdyimme kysymään neuvoa moottoritien kaljakuppilan miehiltä. Kartan sai kuulemma tunkea sinne. Miesten ohjeilla syöksyimme tulta päin eli Budapestin keskustaan, jossa ei oltu kuultukaan, mitä meikäläinen tienviitta tai opaste tarkoittaa. Unkarilaisittain se oli pieni kyltti tien reunassa lehtipuun katveessa tai kehoitus kääntyä heti oikealle, vaikka auto olisi viisikaistaisen tien vasemman puoleisella kaistalla. Hyvän onnen olemassaolo tuli jälleen todistettua. En kerro kaikkea. Joku voisi jättää Itä-Euroopan automatkan tekemättä.

Vietimme varsinaisen loman Balatonjärvellä Balatonkenesessä. Tutustuimme paikkakunnan lähitienooseen, joka vaihteli järvimaisemasta viinivuoriin. Tuttavaperhe ja lapset tulivat lentäen. Asuimme kaksi viikkoa paritalon puolikkaassa, jossa oli viihtyisää ja mukava oma piha, lyhyt matka järvelle ja kauppaan, pyörät käytössä ja toimiva kannettava. Hellettä ja vesielämää piisasi.

Paluumatkalla pysähdyimme Vilnaan, joka osoittautui Baltian pääkaupunkien ykköseksi. Vanha kaupunki oli perinteitä kunnioittaen entisöity. Samaa ei voi aina sanoa ylirestauroidusta Riikasta, josta ajan kerrostumat ovat hävinneet.

Mitäkö tuliaisia ostettiin. Viiniäkö, käsitöitä? Niitäkin. Mutta ostimme taidetta. Löysimme Vilnasta nuorten taiteilijoiden gallerian, jossa oli hienoja öljyvärimaalauksia työnalla ja kaupan. Ennen matkaa kuorimme olohuoneesta verhot ja päätimme ripustaa tauluja tilalle. Kankaat ovat nyt kehystettävinä, mutta tervetuloa myöhemmin katsomaan uusia "verhojamme"!

Amos on soma

Tässä pitkän hiljaisuuden syy. Huippuhännän Coco Nut alias Amos Mäkelä on 11.4.2008 syntynyt silkkiterrieri, joka muutti meille Riihimäeltä kesäkuun alussa. Vapaa-aika ja enemmänkin on mennyt töpötilliä kaitsiessa.

Olemme välttyneet koirakatastrofeilta, jos ei lasketa pissa ja kakka rallia ja sitähän ei lasketa. Koputan tässä kohtaa päätä. Amos on ihana!

Kesä on rikasruoho

Täydellinen päivä tänään! Aurinko paistoi, oli lämmin ja vapaapäivä. Teen ja lehden jälkeen otimme Timon kanssa sauvat kaapista ja harpoimme luontoon. Lempeä tuuli silitteli Aulangonjärveä ja valkovuokot kumartelivat suurten kuusten helmoissa. Granny Smithiläinen maisema sulki meidät suosioonsa.

Vanajan rantareitin hiekkaisia pientareita täplittivät muotovaliot. Hienoja tanakoita voikukan ja maitohorsman taimia, suolaheinämättäitä, kämmekkäisiä lehtiä ja suippoja sutkaleita, joista suurin osa on nimettömiä hyvän päivän kesätuttuja vuosien takaa. Ne ovat rikkaruohoja. Mutta miksi? Siksikö, että ne ovat vahvoja ja lisääntyvät ihan itsestään ilman kuopsutusta ja lannoitteita? Voikukka esimerkiksi on hyvin kaunis. Sen hapsuinen kukinto muistuttaa krysanteemia. Mikä keltaisuus ja kukinnon pitsinen läpikuultava jälkitila. Sopii myös syötäväksi. Entä maitohorsma! Uljas, herkkä ja runollinen.

Päätin istuttaa verannan ikkunalle saviruukkuun voikukan ja piharuukkuun horsman. Sopii suomalaiseen rintamamiestyyliin. Eipä helle näännytä, vaikka unohtuisi joskus kastella. Kaunis katsella ja kukkii koko kesän. Sopii aloittelevalle puutarhaharrastajalle.

Elämä se on kuin...

Remontti nytkähti asteen kohti uljasta päämäärää. Kellari on kokenut muodonmuutoksen säilytystilasta viihtyisäksi työhuoneeksi. Työ tässä huoneessa on fyysistä suorittamista. Ompelukone surisee ja silitysrauta hehkuu. Pää vilisee ideoita, joita lahjakkaat kädet iloisina toteuttavat ja rypyt siliävät ilman hikeä. Kyyneleistä ei ole kuultukaan. Tulkaa vaikka katsomaan!

Olemme tyytyväisiä. Remonttimieskin kyseli, kuka on osannut valita tyyliin sopivan keltaisen seiniin ja harmaan lattiaan. Kerroin vaatimattomana sisustusarkkitehtisuvusta. Okei, sukulaisesta. Mutta lähisukulaisesta. Kiitos Tootin!

Vappu tuli ja meni pyöräillen. Saimme tekstarin Turkin mellakoivasta vapusta vai oliko se sittenkin ottomaanin jalanjäljestä? Istanbulista kuitenkin ja silloinhan se on sama asia. Äkkiä puhjenneet pienet tahmeat lehdet ja virkeät linnut nostivat fiilikset vauhtiin. Oli kuin ulkomailla. Budapestissa tai Prahassa. Siellä me vietimme Timon kanssa tällaista kevättä joskus vuonna yksi tai kaksi.

Lapset juhlivat omissa ympyröissä. Sasi kävi vappulounaalla ja arvioi makuja kuin viinien tuntija. Sukkamainen, nahkeahko, puuvillainen.. Olen yhtä hyvä kokki kuin ompelija ja silittäjä. Tulkaa vaikka maistamaan!

Siedätystä puutarhassa

Nyt alkoi kesä! Tällaista valoa ja lämpöä ei ole ollut sitten viime kesän. Lauantai ja sunnuntai kuluivat pihalla haravan ja leikkureiden kanssa. Pensaiden ja puiden parturointi oli kivaa. Jälkeä syntyi nopeasti. Juhannusruusu sai nöyrtyä pykkinarun edessä, jonka se oli alistanut piikkiseen valtaansa. Kuiva humala sai mennä teekatoksesta ja sireeni -parka pieneni puolella. Naksuttelin voimain tunnossa ja ihailin uutta valoisaa selkeyttä. Jälkien siivoaminen oli kyllä yhtä ikävää kuin keittiössä likaisten astioiden kerääminen kylläisenä. Vapuksi jää vielä autotallin takana oleva kuiva saniaisrivi ja rohtunut vatukko. Vaihtelua vappuun tuo peräkärryralli kaatopaikalle. Kesän haaste on mätä leikkimökki.

Filosofoin haravanvarteen nojaillen, miten puutarhasta saa helpon. Onneksi Timokin lukee mieluummin hyvän kirjan kuin hikoilee perennojen seurassa. Visioimme yhdessä, kuinka kaadamme marjapensaat ja muutamme kukkapenkin ruohikoksi. Meiltä kummaltakin puuttuu vihergeeni. Luulen että on heinänuhan syytä, etten ole koskaan voinut yhtyä vakuutteluihin, miten kaikki muu on turhaa paitsi puutarhanhoito. Lääkityksestä huolimatta tulen aina kupsutuksesta kipeäksi.

Naapurimmekin on kuullut siedätyshoidosta. Puutarhasilmääni siedätetään. Katselen joka päivä keittiön ikkunasta muki huulilla naapurin tursuavaa kompostia, jonka olen tuhannesti loitsunnut tontin toiseen päähän hiekkatien kainaloon. Miksi ruman kompostin pitää tönöttää suurella tontilla juuri siinä? Eniten minua suututtaa, että minua suututtaa. Että voin olla näin pikkumainen. Olen onnellinen, että olen näin onnellinen. Elämä on ihanaa, kun sitä häiritsee vain naapurin kukkurainen avokomposti!

Paikoillanne, valmiit, remontti!

Haisee maali ja kitti, paikat on sekaisin, tavaroita ei löydy, mikä se on? Aivan oikein. Se on täällä nyt. Remontti alkoi tänään alakerran varastohuoneen katon maalauksella ja seinärakojen kittauksella. Katto on jo valkoinen, seinistä tulee kellertävät ja lattiasta tummanharmaa. Hiano! Remontti-Pekka nousee kellarista seuraavaksi keittiöön ja siitä vasta hianon hiano tuleekin. Puhumattakaan kaikesta muusta! Asenne on ainakin oikea, vai mitä?

Manta in memoriam

Maanantai 21.4.2008 oli surun päivä. Manta nukkui ikiuneen. Poismeno tuli yllätyksenä, vaikka se olikin jo pitkään ollut aavistettavissa. Mantan takajalat olivat huonossa kunnossa. Oikea jalka oli lievästi halvaantunut ja kaatumiset joka päiväisiä kolahduksia portaissa ja jopa tasaisella lattialla. Vielä sunnuntaina Manta kuljeskeli iloisena Samun ja Elisan kanssa Launiksen haravointipuuhissa. Mantan kunto romahti yöllä ja Maran isä päästi Mantan kärsimyksistä maanantai-iltana. Manta oli kanssamme yli yhdeksän vuotta. Mandela alias Mamelousku oli suuri persoona, jollaista toista ei ole eikä tule. Lepää rauhassa Manta Altsun koivikossa.