Löysät paikat

Dialogia keittiössä pikkujoulujen jälkeisenä aamuna.

Ikkunassa roikkuu rimpsu vanhoista kartan- ja kirjanlehdistä askarreltuja palloja. Ensimmäisen adventin kynttilä palaa aamupalapöydässä.

- Mä tein tän meijän käsityökerhossa.

- Telkkarista tulee tänään Some Like It Hot.

- Sen nimi on Anarkisti Neulojat. Eiks ole hyvä?

- Siis Piukat paikat.

- Vau. Sä sen sanoit! Pitää vaihtaa nimi.

- Se elokuva on suomeksi Piukat paikat.

- ?

- Te olette vanhoja plösöjä.

- !

Uusi koti, vanhat asukkaat

Vietin odottamattoman kesän. Jos joku olisi toukokuusa sanonut että muutamme, olisin nauranut. Kesän alussa tyhjensimme vanhempieni asunnon ja sateisen kesäkuun purin tavaralaatikoita autotallissa ja lajittelin jäämistöä. Se kävi työstä. Heinäkuussa muutimme sitten itse. Juuri kun olimme saaneet asunnon remontoitua. Enpä olisi ikinä uskonut.

Muutto oli sattumien summa. Löysimme vain vielä ihanamman 1940-luvulla rakennetun peruskorjatun puutalon. Hetken hirvitti, kun meillä oli kaksi taloa... Onneksi vanha asumus meni kaupaksi toisella näytöllä!

Muutto oli voimain koetus. Meinasimme molemmat murtua helteeseen ja portaisiin. Fyysiset rajat tulivat ensimmäisen kerran vastaan. Nivelet eivät meinanneet kestää painavien laatikoiden ja huonekalujen painoa. Omakotitalon vintin ja autotallin tyhjentäminen oli tarina vailla loppua. Taivas, mitä kaikkea ihminen säilöö! Hulluinta oli ehkä kivikokoelmani ja tilpehööri, jonka pois heittäminen vain on joskus tuntunut niin pahalle että sitä on säälistä säilyttänyt.

Loppukesä on mennyt toipuessa ja tavaroita järjestellessä. Taulut on vieläkin seinän vierillä ja kengät pahvilaatikoissa. Tänä viikonloppuna on tarkoitus purkaa loput. Järki varjelkoon minua hankkimasta mitään ellei samalla ovesta lennä jotakin ulos. Kun kannoin kirjalaatikoita ja lapoin opuksia hyllyyn, vannoin jopa etten osta enää yhtään kirjaa. Lapset häärivät ympärillä ja laskivat, minkä tilin he tekevät, jos Poppa Joe maksaa euronkin kappaleelta. Se kulttuurikodin perinnöstä!

Toivon, ettei minun tarvitse enää muuttaa. Pitkään aikaan. Ainakin tämä oli vimeinen tee se itse muutto. Seuraavalla kerralla poistun matkalaukku kädessä. Se on painavin esine, jonka suostun kantamaan.

Pitänee muuttaa blogin nimi ja kuva. Tästä lähtien eletään Kaarlonkadulla, yhdeksänsataa metriä Rajalankadulta kaupunkiin päin.

Vaikea suhde

Sanotaan että, tieto lisää tuskaa. Monen mielestä tavaran keräämisellä on sama vaikutus. Nuorena ihanteeni oli elämä, joka mahtui matkalaukkuun. En kerännyt mitään. En edes kirjoja. Ahmin kokemuksia ja elämyksiä. Käytin kaikki liikenevät rahat matkustamiseen. Se olikin loisto sijoitus. Jos olisin uskonut materiaan, en olisi kuitenkaan raaskinut ostaa arabian astioita ja artekin huonekaluja. Olen edelleen onnellinen, että valitsin mielenkiintoiset paikat ja ihmiset ennemmin kuin lastulevykaapin ja mökkiastiaston.

Nyt tiedän, mitä on omistaa kelpo tavaraa, jota ei halua, mutta josta on vaikea luopua tunnesyistä. Tuskan voi totisesti kertoa villatakilla, tuolilla, sohvalla, taululla... Jossain lehtijutussa muistutettiinkin ikääntyneitä, että nykylapset eivät halua perinnöksi sekalaista kodinirtaimistoa, vaan osakkeita ja talletuksia. Kuolemaa lähestyviä kehotettiin ajoissa hävittämään oma koti ja eletty elämä, ettei se jää lasten siivottavaksi. Mutta eihän se ihan niin mene, eikä sen pidäkään!

Tavaran määrä on pakko pitää rajallisena, vaikka kuinka olisi keräilijätyyppiä tai vaikka jokaiseen pieneen vaaleanpunaiseen ankkapyyhkeeseenkin liittyisi monta kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun nostattavaa muistoa. Tänä kesänä käsieni läpi kulkee iso osa omaakin historiaani, kun lajittelen tavaroita (lue muistoja) kahteen pinoon, joista toinen menee kierrätykseen.

Keksin nerokkaan ratkaisun kurkkua kuristavaan pulmaan. Suosittelen tätä muillekin. Valokuvaan kaiken, joka liikuttaa mieltäni, mutta jolle ei vain ole tilaa. Vaatteet puen henkariin kokonaisuuksiksi kuvaamista varten. Poltan kuvat levylle, jota en pysty enää ikinä katsomaan.

Katon mää sua viä

Vannon ikuista rakkautta, kun mieheni yhtäkkiä kysyy katot sää mua viä? Vastaus hämmästyttää yhtä paljon kuin kysymys. Keskustelemme nimittäin keittiössä ruokaostosten keskellä naapuria kohdanneesta onnettomuudesta.

Pieni yläkerran remontti on muuttunut suursaneeraukseksi viereisellä tontilla. Naapuri löysi yläkerrasta seinälevyjen takaa ja katosta kosteutta, joka oli lahottanut puoli taloa. Jos aikaa olisi vielä kulunut, koko talon olisi kohta saanut jyrätä maan tasalle. Nyt perhe selviää kalliilla remontilla, mielipahalla, oikeusjutulla... Ahistaa!

Naapuri on saanut tuta omakotiasujan pahimmasta pelosta ja painajaisesta. Paniikki alkaa nousta minun päänahkaan kuin hiki.
- Voiko meilläkin olla mätä makuuhuone, lähdenkö heti yläkertaan kaivamaan reiän abloyavaimella seinään, mikä sen on aiheuttanut?
- Katot sää mua viä?
- Kulta tietenkin mä sua aina rakastan. Entäs sinä, katot sää mua viä?
- Tä?
- Niin?
- Katossa muovia. Siinä syy. Väärät materiaalit ja liian tiivis talo.

Karkkeja ja papereita

Olen hurahtanut muotilehtiin, joita onneksi voi lainata kirjastosta. Katselen koreita kuvia, kauniita ihmisiä, tyylikkäitä vaatteita ja ihania tavaroita, huonekaluja, koruja.. Lehdet ovat aikuisten kuvakirjoja. En oikeastaan lue niitä. Ne on taitettu niin, ettei se houkuttele lukemaan, vaan ahmimaan kuvia. Varmaan tietoinen toimituksellinen valinta? Tätä ennen en ole vuosiin viettänyt aikaa lehtien kanssa. Sain niistä trauman sairaalassa, kun en jaksanut lukea muuta. Ainoa kosketus valkoisen sängyn ulkopuolelle olivat lehdet, joiden selailuun voimat juuri riittivät. Vaikka siitä on kauan, sain lehdistä tarpeeksi pitkäksi aikaa. Ne herättivät aina huonot muistot, joista olen nyt selvästi päässyt.

Toinen intohimoni on sammal. Se on jo vanha rakkaus. Vaalin ja kasvatin sitä nurmikon kustannuksella ja minua pidettiin hulluna. Mutta olinkin aikaani edellä! Hesarissa oli hetki sitten artikkeli sammaleista ja ohjeita niiden kasvattamiseksi nurmikon sijaan. Itselleni on yksi ja sama, mitä muut ajattelevat, mutta nyt tiedän, etten ollut hullu.. sammaleella voi ihan oikeastikin korvata nurmikon. Se on kaunis, pehmeä, eikä sitä tarvitse leikata kuten nurmikkoa. Sammaleen kasvatus vaan on vähän vaativampaa ja hankalampaa kuin nurmikentän. Se vaatii köyhän maan ja metsäiset olosuhteet kuten vaikka suuria koivuja, jotka syövät kosteutta ja ravinteita ja luovat varjoja. Kannattaa kokeilla ennemmin kuin perustaa nurmikkoa hampaat irvessä vaikka mökille..

Kävimme konsertissa kuuntelemassa Grigori Sokolovia, joka soitti Beethovenia (pianosonaatti A-duuri op. 2 nro 2, Es-duuri op. 27 nro 1)ja Schubertia (pianosonaatti D-duuri op. 53). Se ei ollut yllätys, että soitto oli taitavaa ja elämää täynnä. Yllätys oli, että yleisö keskittyi niin intensiivisesti soittoon että koko katsomo oli sähköistynyt kuuntelemaan eikä kukaan liikahdellut, kuiskinut tai yskinyt. En muista koska olisin viimeksi kokenut sellaista. Vuorovaikutuksen tunsi ihan oikeasti. Se oli sähköä ja väreilyä pianistista kuulijaan ja takaisin sekä kuulijasta toiseen. Upeaa! Juuri tämän tähden elävää musiikkia ei korvaa mikään äänite.

Nuorin lapseni täyttää tänään 19 vuotta. Olen ihan sanaton. Onnesta ja noista yhteisistä vuosista. Sasi on elämäni aurinko ja Samu vesi, joita ilman ei ole elämää. Sasi tulee kotiin maailmalta heinäkuussa. Odotan tapaamistamme kärsimättömästi. Samu on käymässä Saksassa mutta pian taas täällä. Onnea Sasi ja tervetuloa kotiin Samu!

Vain muutos on pysyvää

Onpa kerran maailma, jossa paperi on samanlainen materiaali kuin vaikkapa kangas nyt. Paperille ei enää paineta lehtiä tai kirjoja. Ne ilmestyvät verkossa. Niitä on helppo lukea siihen tarkoitetuilla laitteilla. ebookista tulee samanlainen juttu kuin kännykästä. Jokaisella on sellainen. ebookeja on erilaisia niin kuin kännyköitä. Minulla on notkea ebook, jossa on valo ja jolla voin muuttaa tekstin fonttikokoa, johon voin ladata niin paljon aineistoa että kirjahylly on aina siellä missä minäkin. Teen tiedoston, jonne tallennan oman leikekirjan kommentein. Löydän etsimäni helposti. Toisin kuin nyt, kun tiedän että jossain kotona hyllyssä on kirja mutta en löydä sitä ja siksi lainaan sen kirjastosta. Kirjoitan myös itse ebookilla, tallennan sinne omia kirjoituksiani, piirrä, otan valokuvia, soitan... Ostan design ebookin. Vaikka suomalaisen.

Me vanhat kävyt nostalgisoidaan paperin rapinan ja tuoksun perään. Me luullaan että kirjan pitää olla paperinen esine. Kuka muistaa enää sitä kiihkeää keskustelua LP-levyn puolesta? Silloin pauhattiin, että LP-levyn kansikin on taidetta... Enää LP-levyjä kuuntelevat vain friikit, kuten Timo, joka on tilannut soittimen Saksasta. Kukaan ei enää vaadi noita haperoita suuria pylpyröitä takaisin. Cd-levy on kätevä ja senkin kuoret ovat taidetta.

Nuoret eivät perusta cd-levystäkään. He haluavat sisältöjä ja niitähän saa vaivattomimmin verkosta lataamalla omalle pienelle ja tehokkaalle soittimelle, jolle mahtuu määrättömästi biisejä. Verkosta saa jo kätevästi kirjojakin. Kohta suomenkielistenkin valikoima laajenee. Viis mistään kovakantisesta tai pokkarista. Uudet sukupolvet haluavat sisällön. Suomessakin digitoidaan tänä vuonna ennätyksellisen paljon kirjoja ja muita tekstejä. Tulossa on myös palvelu, joka välittää kotimaisia sanomalehtiä sähköisessä muodossa näköispainoksina. Ulkomaisia palveluja on jo olemassa. Lehden voi halutessaan tulostaakin kokonaan tai osittain, fonttikokoa voi muuttaa itselle sopivaksi, lehden voi myös kuunnella luettuna ja vanhat numerot on kätevästi saatavissa arkistosta. Mikä parasta, hakuja voi tehdä. Esimerkiksi muutamassa sekunnissa saa kaikki Mikael Liliuksen eläkettä käsittelevät artikkelit eri lehdistä.

Sähköiset aineistot säästävät luontoa. Metsiä ei tarvitse kaataa, suurin osa paperitehtaista voidaan sulkea, vesistöt puhdistuvat, kirjoja ja lehtiä ei tarvitse kuljettaa saastuttavilla liikennevälineillä ympäri maata ja maailmaa ja tämä kaikki vähentää ilmaston lämpenemistä. Sitä paitsi sähköinen julkaiseminen ja jakelu on halpaa, helppoa ja nopeaa. Jo nyt lehdistä tehdään aina sähköinen versio ja kunhan mukavat lukulaitteet kehittyvät, halpenevat ja yleistyvät niin tämä kaikki on totta, hyväksymmepä sen tai emme. Kehityksellä ei ole ennenkään ollut tapana pysähtyä.

Provosoiduin hieman paasaamaan tästä lempi aiheestani Suomi-Saksa yhdistykselle, joka tuli kirjastoon vierailemaan. Ryhmä meni hiljaiseksi. Selvästi järkytin sen rauhaa. Eikä työttömäksi jääviä kannata surra. Uusia ammatteja syntyy ja edessähän on työvoimapula. Miten käy kirjaston? Hyvin. Järjestelemme silloinkin aineistoja ja tuotamme sisältöjä ja annamme mediakasvatusta..

Onni on

Säännöllisin väliajoin lehdissä pohditaan, mistä onni syntyy. Aihe on vanha ja aina ajankohtainen. Jokaisella on näkemys asiasta ja jos ei ole niin ainakin jossain elämän vaiheessa joutuu pohtimaan onnen olemusta. Suurin osa ihmisistä varmasti miettii sitä moneen kertaan ja tulee erilaisiin tuloksiin iästä, olosuhteista ja ties mistä riippuen. Onneenhan me kaikki koko ajan kurotellaan.

Onni syntyy arjesta ja pienistä asioista, raha, kuluttaminen tai omistaminen eivät tuo kuin hetkellisiä onnen tunteita, tärkeintä ovat rakkaat ihmiset, puhdas luonto, lapset... me osaamme kaikki jatkaa tätä oikean onnen listaa. Olen kerran ollut kuolemaisillani ja silloin asiat loksahtivat heti tärkeysjärjestykseen. Kärjessä olivat yllätys yllätys, rakkaat ihmiset ja heidän kanssa yhdessä eletyt hetket. Kaikki muu tuli jossain kaukana.

Hesarin Teema -liitteessä (1/2009), jonka aiheena on onni, kirjailija, filosofi Heidi Liehu sanoo hienosti että onni syntyy ikuisen vastakohdasta, hetkellisyydestä. Ymmärrän tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä hän tarkoittaa. Jos uskoo ikuisuuteen, onnen voi nähdä näin. Hienoa, että katoava hetki itsessään on jo onni. Se on täydellinen ja riittävä. Kun joskus pohdimme lasteni kanssa kuolemaa, silloin pieni poikani sanoi, että tietenkin me kaikki kuolemme, että meidän jälkeemme tulevat mahtuvat maapallolle ja saavat tilaisuuden elää. Yksinkertaista, kaunista ja niin totta. On kuitenkin aina hyvin surullista saada muistutus elämän hetkellisyydestä. Siitä on onni kaukana. Ja onni syntyy hetkellisyydestä. Siinäpä paradoksi.

Uskon että onnellisuus on myös asenne. Kannattaa katsella asioita valoisasta näkökulmasta. Teatterin alalla on teoria, jonka mukaan tietyn ilmeen ottaminen kytkee saman tunteen. Väännä naamasi raivoon niin alat tuntea raivoa... Iloinen ilme ja valoisa asenne synnyttävät iloa. Itse voi päättää, mistä vinkkelistä maailmaa lähestyy. Minua lähestyi tänään puutarhuri. Hän seisoi huoneeni ovella, katseli hetken hiljaa ympärilleen ja kysyi, onko joku muuttanut huoneestani. Kerroin, että vaikka työhuoneeni onkin iso olen aina ollut siellä yksin. Kukaan ei ole muuttanut. Hän oli ihan hiljaa. Silloin tajusin ja hihkaisin, että kyllä, palmu on muuttanut. Puutarhuri oli tyytyväinen ja sanoi, että sitähän minäkin! Muista hyvin sen palmun...