Vietin odottamattoman kesän. Jos joku olisi toukokuusa sanonut että muutamme, olisin nauranut. Kesän alussa tyhjensimme vanhempieni asunnon ja sateisen kesäkuun purin tavaralaatikoita autotallissa ja lajittelin jäämistöä. Se kävi työstä. Heinäkuussa muutimme sitten itse. Juuri kun olimme saaneet asunnon remontoitua. Enpä olisi ikinä uskonut.
Muutto oli sattumien summa. Löysimme vain vielä ihanamman 1940-luvulla rakennetun peruskorjatun puutalon. Hetken hirvitti, kun meillä oli kaksi taloa... Onneksi vanha asumus meni kaupaksi toisella näytöllä!
Muutto oli voimain koetus. Meinasimme molemmat murtua helteeseen ja portaisiin. Fyysiset rajat tulivat ensimmäisen kerran vastaan. Nivelet eivät meinanneet kestää painavien laatikoiden ja huonekalujen painoa. Omakotitalon vintin ja autotallin tyhjentäminen oli tarina vailla loppua. Taivas, mitä kaikkea ihminen säilöö! Hulluinta oli ehkä kivikokoelmani ja tilpehööri, jonka pois heittäminen vain on joskus tuntunut niin pahalle että sitä on säälistä säilyttänyt.
Loppukesä on mennyt toipuessa ja tavaroita järjestellessä. Taulut on vieläkin seinän vierillä ja kengät pahvilaatikoissa. Tänä viikonloppuna on tarkoitus purkaa loput. Järki varjelkoon minua hankkimasta mitään ellei samalla ovesta lennä jotakin ulos. Kun kannoin kirjalaatikoita ja lapoin opuksia hyllyyn, vannoin jopa etten osta enää yhtään kirjaa. Lapset häärivät ympärillä ja laskivat, minkä tilin he tekevät, jos Poppa Joe maksaa euronkin kappaleelta. Se kulttuurikodin perinnöstä!
Toivon, ettei minun tarvitse enää muuttaa. Pitkään aikaan. Ainakin tämä oli vimeinen tee se itse muutto. Seuraavalla kerralla poistun matkalaukku kädessä. Se on painavin esine, jonka suostun kantamaan.
Pitänee muuttaa blogin nimi ja kuva. Tästä lähtien eletään Kaarlonkadulla, yhdeksänsataa metriä Rajalankadulta kaupunkiin päin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti