Sanotaan että, tieto lisää tuskaa. Monen mielestä tavaran keräämisellä on sama vaikutus. Nuorena ihanteeni oli elämä, joka mahtui matkalaukkuun. En kerännyt mitään. En edes kirjoja. Ahmin kokemuksia ja elämyksiä. Käytin kaikki liikenevät rahat matkustamiseen. Se olikin loisto sijoitus. Jos olisin uskonut materiaan, en olisi kuitenkaan raaskinut ostaa arabian astioita ja artekin huonekaluja. Olen edelleen onnellinen, että valitsin mielenkiintoiset paikat ja ihmiset ennemmin kuin lastulevykaapin ja mökkiastiaston.
Nyt tiedän, mitä on omistaa kelpo tavaraa, jota ei halua, mutta josta on vaikea luopua tunnesyistä. Tuskan voi totisesti kertoa villatakilla, tuolilla, sohvalla, taululla... Jossain lehtijutussa muistutettiinkin ikääntyneitä, että nykylapset eivät halua perinnöksi sekalaista kodinirtaimistoa, vaan osakkeita ja talletuksia. Kuolemaa lähestyviä kehotettiin ajoissa hävittämään oma koti ja eletty elämä, ettei se jää lasten siivottavaksi. Mutta eihän se ihan niin mene, eikä sen pidäkään!
Tavaran määrä on pakko pitää rajallisena, vaikka kuinka olisi keräilijätyyppiä tai vaikka jokaiseen pieneen vaaleanpunaiseen ankkapyyhkeeseenkin liittyisi monta kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun nostattavaa muistoa. Tänä kesänä käsieni läpi kulkee iso osa omaakin historiaani, kun lajittelen tavaroita (lue muistoja) kahteen pinoon, joista toinen menee kierrätykseen.
Keksin nerokkaan ratkaisun kurkkua kuristavaan pulmaan. Suosittelen tätä muillekin. Valokuvaan kaiken, joka liikuttaa mieltäni, mutta jolle ei vain ole tilaa. Vaatteet puen henkariin kokonaisuuksiksi kuvaamista varten. Poltan kuvat levylle, jota en pysty enää ikinä katsomaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti