Kesäloma alkoi heinäkuun alussa eikä siinä nokka montaa päivää tuhissut, kun käänsimme auton pyörät kohti Unkaria. Ensin lautalla Tallinnaan ja samana päivänä vauhdikkaasti Via Balticaa ajellen Riikaan. Tie oli tuttu viime kesän löytöretkeltä. Riikan jälkeen maailma oli uusi ja ihmeellinen.
Seuraavaksi Puolaan. Tie kapeni ja kuoppaantui samassa tahdissa, kun liikenne kasvoi. Isot rekat ja hevoskärryt kulkivat samaa tietä pienten kylien ja suurten kaupunkien läpi. Ohitusteitä ei ollut. Pienissä kylissä kalteva tie pomppi siiamilaisten talorivien välistä, joita reunustivat ketkallaan jököttävät ukoilla, akoilla ja lapsilla lastatut penkit. Teitten varsilla myytiin meloneja, ja lapset olivat kattaneet asfaltille marjapurkkeja taskurahan toivossa. Vakuutuin, että elämässä on enemmän hyvää onnea kuin huonoa, kun puristin hikisillä käsillä turvavyön nauhaa nähdessäni kamikatse ohitukset. Sen täytyy olla niin, koska emme nähneet yhtään kolaria, jos sellaisena ei pidetä kuorma-auton lavalta tielle tippunutta kattopeltikuormaa ja puuhun poksauttanutta rekkaa.
Puolassa oli kaunis maaseutu. Ajelimme läpi Kieslowskin elokuvien ja tulimme yöllä Slovakian Presoviin. Otimme tuntumaa Tatravuoristoon sokkopimeässä. Emme olleet yksin liikkeellä. Muitakin kahjoja oli. Seurasimme edessä ylös ja alas kurvitellen kieppuvia punaisia tulikärpäsiä, joita en olisi uskonut takavaloiksi ellei Timo olisi todistanut väitettään ajamalla yhtä lujaa kuin edessä paahtanut hullu. Suuri pelko on sanaton. Sen opin. Paluumatkalla ylitimme vuoret päivällä, mutta näkyvyys ei ollut paljon parempi. Vettä vihmoi ja usva peitti maisemat.
Presovissa oli ystävällisiä ihmisiä, hyvä perhehotelli ja entisöity keskiaikainen keskusta, johon tutustuimme paremmin paluumatkalla. Slovakiasta oli jo lyhyt matka Unkariin ja tie suoraa ja leveää. Eksyimme Budapestin kehäteille ja kiersimme kieppiä jonkun tunnin ennen kuin pysähdyimme kysymään neuvoa moottoritien kaljakuppilan miehiltä. Kartan sai kuulemma tunkea sinne. Miesten ohjeilla syöksyimme tulta päin eli Budapestin keskustaan, jossa ei oltu kuultukaan, mitä meikäläinen tienviitta tai opaste tarkoittaa. Unkarilaisittain se oli pieni kyltti tien reunassa lehtipuun katveessa tai kehoitus kääntyä heti oikealle, vaikka auto olisi viisikaistaisen tien vasemman puoleisella kaistalla. Hyvän onnen olemassaolo tuli jälleen todistettua. En kerro kaikkea. Joku voisi jättää Itä-Euroopan automatkan tekemättä.
Vietimme varsinaisen loman Balatonjärvellä Balatonkenesessä. Tutustuimme paikkakunnan lähitienooseen, joka vaihteli järvimaisemasta viinivuoriin. Tuttavaperhe ja lapset tulivat lentäen. Asuimme kaksi viikkoa paritalon puolikkaassa, jossa oli viihtyisää ja mukava oma piha, lyhyt matka järvelle ja kauppaan, pyörät käytössä ja toimiva kannettava. Hellettä ja vesielämää piisasi.
Paluumatkalla pysähdyimme Vilnaan, joka osoittautui Baltian pääkaupunkien ykköseksi. Vanha kaupunki oli perinteitä kunnioittaen entisöity. Samaa ei voi aina sanoa ylirestauroidusta Riikasta, josta ajan kerrostumat ovat hävinneet.
Mitäkö tuliaisia ostettiin. Viiniäkö, käsitöitä? Niitäkin. Mutta ostimme taidetta. Löysimme Vilnasta nuorten taiteilijoiden gallerian, jossa oli hienoja öljyvärimaalauksia työnalla ja kaupan. Ennen matkaa kuorimme olohuoneesta verhot ja päätimme ripustaa tauluja tilalle. Kankaat ovat nyt kehystettävinä, mutta tervetuloa myöhemmin katsomaan uusia "verhojamme"!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti