Puolet olohuoneesta remontoitiin keväällä valmiiksi. Nyt on toisen puolen vuoro. Tyhjensimme tilan maanantaina töiden jälkeen. Olisin itkenyt, jos se olisi auttanut. Toistelin tuhanteen kertaan, miksen tehnyt tätä viikonloppuna. Parku oli herkässä, kun kannoin kirjahyllyllisen yläkerran rappuun. Aikaa paloi, kun luin joka kirjasta ainakin nimen ja kiinnostavimmista ekan ja vikan sivun. Arvaa, monta astiaa mahtuu olohuoneen kaappiin? Oikea vastaus on liikaa. Timo pisti sohvan paloiksi, hyllykön laudoiksi ja yhdessä sovitimme kaiken puolta pienempään olohuoneen puolikkaaseen. Yön tullessa ja työn päättyessä törmäilimme seiniin.
Seuraavana päivänä meitä odotti ihana yllätys. Parketin alta kuorittu puulattia oli ehjä myös uunin kohdalta ja muutenkin hyvässä kunnossa. Mitään ei tarvitse tehdä uudestaan. Pelkkä pintaremontti riittää.
Onneksi viikonloppuna oli lämmintä ja poutaa. Meiltä puuttuu elämän keskipiste, sohva ja olotuolit. Keittiön kökköjakkaroilla ei oikein voi heittää vapaalle, Voiton huoneen rottinkisohva on muotoiltu Tarzanille ja sängyssä alkaa heti nukuttaa. Olemme siis ulkoilleet ja valokuvanneet syksyä Sasille lähetettäväksi.
Koska ikävöin ja ajattelen Sasia paljon, surffailen etsimässä Dommarisivustoja ja kuvittelen, millaista karibialainen elämä on. Kirjat auttavat fiilistelyssä. Ostin Garcia Marquezin pokkarin Rakkautta koleran aikaan. Se on oikullinen satiiri, jossa on yhtä hullu maailma kuin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Elän karibialaista elämää siirtomaakauden ajan kulisseissa, jonka säännöllisesti katkaisevat rankkasateet. Sikari palaa ja rommi tuoksuu kosteassa kuumuudessa, jonka mustaa yötä valaisevat ilotulitus, nauru, laulu ja salsarytmit...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti