Varma talven tulon merkki on teiden varsille tökityt kuusen karahkat, jotka näyttävät lumiauralle tien. Almanakan mukaan aura voisi jo ajella, mutta luonto antaa sataa vettä aamusta iltaan. Oven pielessä keinuu hirmumyrskyn tahdissa lyhty, joka komppaa vaisua valoa pimeyteen. Jos kaikki tämä vesi olisi tullut lumena, Hämeenlinna olisi muuttunut seitsemänkymmenlukulaiseksi Itä-Suomeksi, jossa lunta satoi niin, ettei kävelytiellä kulkijaa nähnyt lumivallin takaa. Jotain hyvää tässäkin siis. Eipähän tarvitse tehdä lumitöitä, pohjavettä riittää. Oliks vielä jotain muuta?

Meillä on uusi auto. Timo meni kauppaan ja osti sen. Noin vain. Niks naks. Sain tietää, kun auto oli jo ostettu. Timo sanoi halunneensa säästää minut ikävältä miettimisen vaivalta, autojen vertailemiselta ja tuskalliselta päätöksen teolta. Minä tietenkin ihastelin, millainen ihmemies minulla on. Kumijalka on nimittäin Ritari Ässän menopelin veli. Sille ei syötetä vanhanaikaisesti avainta, vaan mokkula, koska se on tietokoneiden huonetta ja sukukuntaa. Käsijarrukin on kuva, jota hipaistaan. Ihmemiehet eivät vedä kahvasta. Arvaatko kuvasta, mitä merkkiä Das Auto on?

Kävimme tänään suuressa marketissa pienillä ostoksilla. Sain ajaa Das Autoa ensimmäistä kertaa. Timo pelkäsi. Että kolaroin auton. Elämässähän on niin että mitä pelkää sitä saa. Siksi ei kannata pelätä, elää vaan. Avasimme takaluukun ostoskassille ja siinä silmäin eessä puskurilla lepäsi S -kirjain. Sen paikalla oli ruma jälki ja lommo. Surimme hiljaa yhdessä ja laskimme ässän lokeroon, joka savullisissa malleissa on tuhkakuppi. Ässämme kuitenkin vielä nousee kiiltelemään Das Auton vasempaan kankkuun onnen kantamoisena!

Timo sai auton ja ihania isänpäivälahjoja: liinan, kyntilän, kahdesti valmiit herkkukaffet, Arabian mukeja, dvd-levyn ja niin paksun lompakon, ettei se edes tyhjänä mahdu taskuun. Timon suulla: parasta olivat kaikki rakkaat onnittelijat! Niin minustakin. Pimeään päivään syntyi suloisen lämmin piiri. Hyvää uutta viikkoa!