Tämä viikko on ollut kummallinen. Aika on leijunut mieleni avaruudessa. Suhteellisuusteoria on taas kerran todistanut itsensä oikeaksi. Tein kuusipäiväisen työviikon mutta se olisi voinut olla nelipäiväinen tai yhdeksänpäiväinen tai ihan mitä vaan. Joskus kello ja kalenteri ovat epäpäteviä. Ne mittaavat jotain ihan muuta kuin elämää.
Olen väsynyt tähän talveen, joka jatkuu ja jatkuu. Osaan kuitenkin olla kiitollinen lumesta ja pakkasesta ja että koiran mahanalus ei kuraannu. Keittiön ikkunasta aukeaa luistinkenttä, jonka jalavarivi tekee vieläkin kauniimmaksi. En tiedä mitään kutsuvampaa kuin valaistu luistinrata hiljaisessa lumisateessa. Kierrän jääkeidasta joka ilta ympäri, ympäri... Zen ja liikkumisen taito.
Amos haukkui viime yönä. Työnsin sormia korviin ja päätä tyynyyn opetellen mielen hallintaa. Puoli neljään asti kestin. Silloin luovutin ja menin olohuoneeseen katsomaan, mikä siellä maksaa. Amos seisoi sohvan selkänojalla kuono vasten lasia ja suljettuja sälekaihtimia ja hauk kui tau ko a mat ta. Lähdimme ulos. Kävelimme etsien sitä jotakin, minkä takia olimme aamuyöllä pakkasessa. Mitään näkyvää ei löytynyt. Lopulta kiersimme suloisessa sovussa maitolasista kenttää ympäri, ympäri, ympäri kuunnellen lumen ääniä. Minä haukahtelin ja Amos oli hiljaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Ihana, ihana kirjoitus! :)
Lähetä kommentti